Mulla oli ilmeisesti tuparit ja kämppä oli taas aivan erilainen kuin oikeasti, paljon isompi. Yritin ladata kännykän akkua, mutta siitä ei tahtonut tulla mitään, sillä erilaisia adaptereita oli joka lähtöön. Jossain vaiheessa huomasin, että akkuhappoakin oli ympäri pöytää ja kun hain jotain, millä pyyhkiä happoa, veljen ex-vaimo sanoi Kärsämäessä aina tapahtuvan jotain tällaista.

Sitten piirsin mielessäni asunnon pohjapiirustuksen. Olin yläkerrassa ja lähdin laskeutumaan kaiteettomia portaita, jotka oli selvästi ylimitoitettu, vaikka olivathan huoneetkin isoja. Tiesin näkeväni unta, mutten hätääntynyt, vaan nautin isosta asunnosta. Portaiden vieressä seinä oli täynnä kaappeja, joissa ei ollut oikeastaan mitään. Itse asiassa toivoin löytäväni jotain jo unohdettua, aarretta. Tuparivieraina oli täysin tuntemattomia nuoria naisia, joille näytin kaappien keskeltä löytyvää pariovellista jääkaappia. Se oli täynnä vanhoja, avaamattomia maitopurkkeja, joista käytin nimeä "Mjölkovitch", mikä nauratti naisia.

Menin takaisin yläkertaan, jossa A.J. odotti. Olin saanut puhelimen ladattua ja kun kääntelin sitä käsissäni, se oli ennemminkin läppäri ja kun sitä siinä ihmettelin, Uudenmaantien eräs naisopettaja tuli puhumaan jotain niin sekavaa, etten saanut sanakaan selvää. Hän lähti teilleen ja samassa asuntoni muuttui kanavanvarren kahvilaksi. Löysin sohvarahilta USB-tikun, joka ei ollut paljon peukaloa suurempi, mutta josta avautui kummallisia lisäosia audioliittimineen. Loppujen lopuksi tikku taittui kahden nyrkin kokoiseksi lego-häkkyräksi, jota esittelin A.J:lle kuin jotain avaruusalusta, vaikka lähinnä se oli jonkinlainen rakennus. Kerroin samalla opettajan sekoilusta, mutta A.J. hyssytteli ja näytti, että kyseistä opettajaa talutetaan kanavan varrelta kahden muun opettajan välissä edelleen soperrellen jotain kummaa. Kerroin kuinka opettaja oli luullut kanavan vieressä olevaa yhden nupukiven levyistä uraa itse kanavaksi ja se oli jotenkin pahaenteisen hauskaa.