Olin audiotoriossa tai katsomossa ja alkamassa oli aikamoinen näytös; joko musiikkia tai urheilua. Katselin alarivin paikaltani taaksepäin ja yritin tunnistaa ihmisiä. Yhtäkkiä huomasin siskoni heiluttavan parin penkkirivin päästä ja hän huusi ihmettelevänsä, etten ollut nähnyt tuttua pariskuntaa hänen vierellään. Oli siellä sitten muitakin tuttuja, mutta paikka vaihtui salaperäisesti vanhaksi mökiksi. Sen ison ikkunan edessä oli tuskin puolta metriä korkea verkkoaita, joka oli tehty keltaisesta lintuverkosta. Ronsu ravasi jonkun lelun perässä ja sotkeutui saman tien verkkoon. Se pyristeli kovasti ja hätääntyi kietoutuessaan yhä pahemmin kiipeliin. Nappasin maasta krokettimailan, juoksin ulos (jossa olin jo kuitenkin valmiiksi) ja työnsin mailan Ronsun kitaan. Se puri sitä hanakasti ja rähisi, mutta sain revittyä verkon Ronsun ympäriltä. Jotain haavoja siitä kuitenkin jäi, mikä harmitti J.H:a. Tässä kohtaa uni on hämärän peitossa, mutta se jatkui seuraavasti:

Saavuimme J.H:n kanssa syvän pisto-ojan varteen. Se oli samanlainen kuin lapsuuden Porissa: jyrkkä, syvä ja ruskeavetinen. Rantatörmällä kasvoi vanhoja hopeapajuja. J.H. veti jonkinlaisella liaanilla ojasta olion, joka näytti sarvekkaalta karhunpennulta. Se sätki riimussaan, mutta J.H:a se ei hätkäyttänyt. Hän sitoi elukan kiinni puuhun köydellä, joka näytti yhtä aikaa kasvin varrelta ja vaaleanvihreältä vaahtomuovilta. Eläimestä tulee kuulemma hyvää teetä. Ojan pohjalta kohosi paljon isompi olio, joka puolestaan näytti melkein itämaiselta lohikäärmeeltä. Sillä oli inhottava naama ja se osasi puhua ihmisten kieltä. Se oli vihoissaan meille, mutta ei pystynyt nousemaan jyrkkää rantaa meidän kimppuumme. Yritti kyllä. Lähdimme vähän peloissamme hölkkäämään poispäin, pitkin ojanvarren pujopöheikköihin tallattua polkua. Tiesimme molemmat, että lohikäärme seuraa meitä ojaa pitkin ja kiristimme tahtia. Jouduimme sitten kiertämään poispäin ojasta, sillä aivan ojan kylkeen oli aikanaan rakennettu punamultainen rakennus. Juoksimme pihan poikki ja vilkaisin taakseni, näkikö pihan reunalla vilahtanut isäntä meidät, mutta ei. Sitten näimme piharakennuksen verannan eteen viritettyyn lakanaan heittyvän tutun miehen silhuetin ja kiristimme helpottuneina tahtia viimeiseen pyrähdykseen.

Verannalla olikin vanhoja sukulaisiani kovin surullisissa tunnelmissa. Pysähdyimme J.H:n kanssa nolostuneina. Kuulemma puolisen kymmentä kotikissaa oli kadonnut ja kaikki olivat suunniltaan. Menin lohduttamaan äitiäni ja samalla huomasin paikalla olevan myös jo edesmenneet isoäitini ja isoisäni. Reino kyyhötti puuhellan kannella ja pyyhki kyyneleitä poskeltaan. Hän kertoi nyyhkyttäen kadonneiden kissojen kotikutoisia nimiä, ja vaikka en tuntenut niitä, suru tarttui heti. M.H. istui vieressäni. Sitten J.H. päätti näyttää, ettei kaikki ole sitä miltä näyttää. Hän demonstroi tilannetta kahlaamalla valtavan isoon uima-altaaseen, jonka vesi nousi tuskin metriin. Allas muuttui taaempana järveksi. Hän meni kummalliseen voimisteluasentoon pidellen jalkapalloa ylös ojennetussa kädessään ja toista jalkaansa jonkin päällä, joka oli veden alla. Sitten hän kiskaisi ylös kokonaisen ihmisen luurangon, jota väitti delfiiniksi. Luurangon nivelten rustot olivat kuin jouset ja ranko kietoutui väkisinkin kenen tahansa ympärille. Vesi osoittautui olevan täynnä näitä luurankoja ja ne todella tarttuivat nilkkoihin ja ranteisiini, kun kahlasin J.H:n perään. Likaisen vedenpinnan läpi näin irrallaan ajelehtivia luukäsiä. Niitä oli pian enemmän kuin vettä ja kun ne alkoivat nipistellä pakaroitani, heräsin.