Olin matalista peltihalleista koostuvan teollisuusalueen ytimessä, neljän tien risteyksessä. Yritin asentaa polkupyörään kasan erilaisia vakoilulaitteita, mutta työtä oli valtavasti. Yhtäkkiä joka suunnasta paikalle harppoi vihollisleirin agentteja selvästi mielissään onnistuneesta väijytyksestä. Joukon johtaja veti esiin veitsen ja alkoi huitoa sillä näyttävästi. Otin esiin oman puukkoni ja kun pidin sitä vähän oudosti - terä sojottaen sivulle - vihollisten pomo virnisti ja sanoi sen olevan tyttömäistä. Samalla hetkellä erään teollisuushallin ovelle ilmestyi vanhempi nainen, joka kuului samaan salaiseen organisaatioon kanssani. Hän huusi minut luokseen kannustavasti hymyillen. Pääsin jotenkin näin pois vaijytyksestä.

Unen välimaasto on jo hämärtynyt, mutta työkaveri A.R. oli kiipeämässä natisevia tikkaita ylös kattoluukusta kahden työharjoittelijan kanssa paikassa, jossa ei voi olla mitään luukkua, nimittäin lapsuudenkotini takapihalla, ojan varressa. Kopautin A.R:a olkaan ja hän kääntyi virnistelemään ennen katoamistaan luukusta. Taas tulee hämärä vaihe.

Lähdimme sitten M.H:n ja J.H:n kanssa teollisuusalueelta kohti tuntematonta keskustaa. Kuljimme loivaa alamäkeä lumista tietä pitkin. Saavuimme omakotilalueelle illan jo hämärtyessä ja näimme tutun talon. Se oli jostain syystä sekä M.H:n että minun entinen kotitalo. Sen päätyikkunat muistuttivat goottilaisen kirkon valoaukkoja ja lunta oli niin paljon, että talo melkein peittyi sen alle. Seinät olivat käsittelemätöntä betonia ja rapautumassa kovaa vauhtia. Talo näytti asumattomalta. Kiipesimme katolle, mutta osa kattotiilistä romahti alas vinttikerrokseen. Pääsimme aukosta sisään ja totta kai vintinkin lattia romahti osittain; onneksi sitä kannatteli useampi tiilinen pylväs. Kurkimme katutason huoneeseen, jossa tiilipylväiden puolivälissä näkyi kummallisia pöytätasoja, kuin terassin pieniä keraamilaattaisia tarjoilutasoja. Olin jo kapuamassa alas, kun J.H. varoitti ja sanoi pöytien - nyt oikeastaan erikokoisten kivitasanteiden - kuuluvan räsypokkapeliin nimeltä Machine Land. Hän asetti pelikortteja yhdelle tasanteelle ja selitti oudon pelin sääntöjä: pelaajat asettivat korttejaan tasanteille ja viimeisen kortin jälkeen alkoi niiden siirtely. Viimein pääsin itse huoneeseen tutkimaan sen rakenteita epäillen samalla pelin mielekkyyttä. Kysyin tasapelin mahdollisuudesta ja siihen J.H. huudahti, ettei sitä sanaa saanut sanoa, vaan käyttää pelitermiä "Belgia".

Yhtäkkiä jostain talon ulkopuolelta alkoi kuulua iskuporakoneen ääntä. Joku oli tulossa sisään ja tarvitsi sitä varten kulkuaukon. Paniikki iski meihin, sillä tulija oli varmasti vihamielinen. Säntäsin ikkunaan, jonka sain kiskottua auki ja hyppäsin lumiselle etupihalle. J.H. seurasi perässä. Ehdin kahlata hangessa tielle, kun tajusin, että M.H. ei ollut päässyt mukanamme ulos. Ensin minuun iski nolous, mutta katsottuani tietä eteenpäin rauhoituin, sillä eihän unessa voi tapahtua mitään oikeasti pahaa.