Pääsiäisenä lähisuku kokoontui jonkinlaisia juhlia varten M.H:n äidin asunnolla, joka olikin lapsuuteni naapuri Tuomola. Salmisilla oli kamala johtohässäkkä telkkarinurkkauksessa ja päätin ottaa siitä kuvan. Tähtäsin kännykkäkameralla kuin vanhalla filmiversiolla, mutta kuva oli kaukana kuin kiikareiden väärässä päässä. Tutkiakseni kameraan räsäytin linssisuojuksen päälle kätevästi peukalolla, mutta se ei oikein toiminut. Katsoin linssiä ja näytti aivan siltä, että siinä oli ainakin yksi halkeama tai naarmu. Kostutin sormenpään syljellä ja hieroin linssiä hihalla. Ehkä se vähän auttoi. Sitten laskin puhelimen pöydälle, mutta olin vähän sekoillut ja se olikin siskon kamera. Hän oli kuitenkin sitä mieltä, että siinähän se oli roikkunut hihnasta koko puhelimen puhdistuksen ajan. Puhelimeni olikin videokamera, jonka modulimainen katselunäyttö oli irti. Yritin käännellä sen antenneja ja ulokkeita, mutta en meinannut saada sitä paikalleen.

Juttelin sitten äidin kanssa juhlavaatetuksesta ja tunnustin, ettei minulla ole juuri mitään enää jäljellä. Äiti ei meinannut uskoa. Hän näytti seinällä roikkuvaa raanua ja kertoi tehneensä sen kierrätysmateriaalista, koska pidin ekologisista ratkaisuista. Olin samaa mieltä ja nyökkäilin kohteliaasti. Kaivelin välissämme pöydällä olevaa kassiani ja kuinka ollakaan, sain käsiini nuhjaantuneen kirjekuoren, jossa oli tutun näköistä tekstiä päällä. Se oli melkein tasan vuosi sitten siskolta saamani kuori, jonka minun olisi pitänyt toimittaa jollekin viralliselle taholle. Kuoressa oli siis edelleen jokin kiireellinen lausunto, mutta tyrkkäsin sen äkkiä takaisin ja yritin huolettomasti kertoa, että kyseessä on laukkuun jäänyt tyhjä kuori. Ehkä se meni läpi.

Rupesimme tekemään lähtöä juhlapaikalle, mikä se sitten olikaan. Laukkuni oli täynnä käsittämätöntä roinaa, esimerkiksi kertakäyttöastioita. Siinä penkoessani veljen ex-vaimo tuli esittelemaan yhä lapsenikäisten E.H:n ja M.H:n minulle tekemää onnittelukorttia, jossa oli kannessa hirviöitä. Kiitin kortista ja yritin tunkea sitä tavaroiden joukkoon varovasti. Laukusta löytyi yhtäkkiä suuri määrä tyhjiöpakattuja lihoja. Ne olivat sen pahanonnen kirjeen tavoin olleet laukussa jo vuoden verran, mutta ajattelin, ettei se haittaa, kun kerran olivat pelkästään takakontissa olleet. Siinä sitten paketteja kuitenkin ulos veljen kanssa kantaessamme tajusin, että olihan siinä yksi kesä välissä ja huomasin samalla, että tyhjiöpakkaukset olivat kaikki ilmeisesti rikki jostain kohtaa. Haistoin kantamaani tummanpunaista lihaa ja se haisi epäilyttävältä. Muovikuoresta pilkisti esiin kummallinen pieni eläimennaama, joka muistutti possua. Roskiin se oli vietävä. Raahasimme veljen ja hänen virnistelevien kavereidensa kanssa paketteja ympäri pihaa, jossa muistin käyneeni E.H:n ja M.H:n ollessa pieniä. Oikealla oli betonitiilistä muurattu rakennelma, joka oli kuin osa keskeneräiseksi jäänyttä rakennustyömaata, jota teinit tuhosivat vähä vähältä. Sen vieressä oli laastipalju, jota ensin suunnittelin kaatopaikaksi jätelihalle, mutta en sentään kehdannut ehdottaa sitä. Jaloissani huomasin lätäkössä pieniä linnunpoikasia, peukaloanikin pienempiä ja ajattelin, että ehkä maaseudulla asiat sitten vaan olivat aina pienempiä. Pihan päässä oli parkkipaikka ja sen reunalla hiekoituslaatikko. Senkin mahdollisuutta roskiksena aloin miettiä, mutta sitten päätin herätä enkä nähdä turhaa vaivaa.