Työkaverini K.J. tuli kiireellä tyäpaikan ala-aulaan ja oli tulossa kanssani kuudenteen kerrokseen. Hän (ja toinen kollegani T.K.) ei kuitenkaan halunnut tulla hissillä kolmatta kerrosta ylemmäs, sillä neloskerros oli kuulemma kielletty. Itse en asiasta välittänyt, vaan lähdin ylös. Neloseen oli yllättävän pitkä matka ja seinätön hissikori rymisteli vaarallisen lähellä punaiseksi maalattuja teräspalkkeja. Sitten jostain teknisestä syystä hissikorin piti siirtyä neloskerroksessa vaakaradalle, joka muistutti vuoristorataa. Se putkahti ulos rakennuksen seinästä ja lähti kiertämään kahdeksikon muotoisena talon ylintä kerrosta. Mukana hississä oli yhtäkkiä vähän isompia pomoja, jotka ihastelivat alkanutta lumisadetta keskenään välittämättä alaisistaan.

Hissistä jouduin takaisin maantasalle, jossa oli käynnistynyt 70-lukulaiselta poliisisarjalta näyttävä ajojahti. Kollegani eli joku konstaapeli juoksi edelläni kulman ympäri ja kun ehdin perässä, hän viittoili minua nousemaan teräsverkkoportaita ja jatkamaan sisään rakennukseen. Se oli kuin peliä, jonka kohtauksia saattoi aina pelata uudestaan eri tavalla. Vastustajat yrittivät tunkea ovesta portaikkoon, mutta sain torjuttua ne ampumalla. Leveät kaulukset ja muhkeat pulisongit vain vilkkuivat, kun tulitin. Sitten "oikea" poliisi keskeytti tilanteen ja käski kaikkia ilmoittautumaan poliisiasemalla tarkastusta varten. Irrotin lippaan Suomi-konepistoolilta näyttävästä aseestani, jota joku hippi luuli kameraksi. Harmittelin aika tavalla, että menettäisin keräämäni patruunat ja niiden kotelon, mutta päätin sitten ottaa muistoksi 22-kaliberisen patruunan, joka oli kuin rihlattu kiila lyhyen varren päässä. Siitä oli hankala pitää kiinni ja se pitikin teipata pöytään, ettei hukkuisi. Hetken aikaa sininen teippirulla oli kateissa, mutta löytyi sitten eräältä toimistovirkailijalta.

Sitten pitikin jo lähteä poliisilaitokselle, jonka sijaintia en loppujen lopuksi tiennyt ollenkaan. Kollegani S.V-M. pyöriskeli sentään vähän enemmän tietäväisen näköisenä kaistojen välitasanteella ja osoitteli katua kumpaankin suuntaan. Ei paljon apua siis. Päätimme syödä lounasta ja miettiä asiaa. Alkoi sataa ja tuulla, mutta jostain syystä se ei tuntunut ollenkaan kylmältä. Takaamme koukkasi joku tuttu polkupyörällä virnistellen. Ketjut mulahtivat nurin ja alkoivat kiristyä rattaiden ympärille, kunnes eteneminen oli mahdotonta. Pyöräilija rupesi uhoamaan kuin viikinki jollekin ulkopuoliselle. Hän hohkasi valoa, joka kulutti hänet pois. Tästä näkymästä tuli maalaus kalkitulla kiviseinällä, jossa keskiaikainen munkki, joka selitti skottienglannilla raapivansa kuvaansa enemmän näkyviin, koska hänen isänsä oli mitannut hänen pituutensa seinää vasten ja merkinnyt sen avainnipun kuvalla. Avaimet tulivat näkyviin, mutta munkki hioi seinää liikaa ja näkyviin tuli jo seuraavaakin kerrosta. Skotti sanoi "Voi isot vitut" ja se tekstitettiin kuvan alareunaan. Maalausta paljastui koko ajan lisää, mutta aina hionta meni sen verran yli, että kuva eteni kerros kerrokselta, kunnes siitä tuli Monty Python -tyyppinen animaatio. Se nauratti koko ajan.

Sitten esimieheni A.L. saapui paikalle ja kysyi työkaveriltani, oliko hän tehnyt perushommia. Hänellä oli käsissään laastinsekoitin, jonka toiseen päähän oli kiinnitetty metrin halkaisijaltaan oleva teräsvanne. A.L. matki suullaan moottoria ja nosteli laitetta kuin mopon sarvia. Viimein hän lähti laitteella ajamaan kovan huudon saattelemana ja hänestäkin tuli kuva seinälle. Siinä luki kapinallisesti "Uncah Arse".