Mökin rantaan oli rakennettu kaksi vierekkäistä puulaituria, jotka olivat osittain vielä kesken, osittain jo hajonneita. Kummankin pystytolpat nousivat mudasta ja huojuivat, kun laiturinkannella käveli. Toista laituria pitkin ei päässyt kävelemään kuivalle maalle asti, vaan väli piti ylittää vettyneen lauta-askelman kautta. Sekin oli alun perin ollut kiinni tolpilla, mutta irronnut veden noustua keväällä. Kun sen päälle harppasi, kumisaappaiden varret riittivät juuri ja juuri askelman painuessa veden alle.

Kumpaankin laituriin oli kiinnitetty veneitä. Staberindekin oli siinä, tosin sen tuulilasi oli rakennettu vain yhdelle ihmiselle ja näytti jotenkin vanhalta ralliautolta. Mielestäni se ei sopinut veneelle ollenkaan. Muut veneet olivat venerisia tai lasikuituisia soutupaatteja, jotka nyökkivät lämpimän tuulen nostattamassa aallokossa. Lähdin kävelemään maalaituria mökin suuntaan.

Naapurin pihassa oli paljon nuorta porukkaa, jolla oli helleilman varalle ohuet punaiset vaatteet. Katsoin omaa täysin mustaa ja suorastaan kuumaa vaatetustani ja kiirehdin askeleitani.

Vastaan tuli koko lähisuku. Sisko kysyi kumpi vene tuossa ensimmäisenä kellui, itseveistetty vai porilaisen kuuluisuuden, teollisuusneuvos Snyffin muoteilla tehty? Kehuin tietysti omakseni, vaikka mieleeni tuli em. suurmiehen patsas Porin keskustassa, jossa se oli seissyt jo ainakin sata vuotta. Katsoin taakseni, kun sisko ja isä kävelivät tirskuen maalaiturin paikalle hahmoontunutta sadekatosta kohti kummallisessa savun ja sumun seoksessa odottavaa venevalkamaa.