Olin ajamassa aivan Suomi-neidon käsivarren päästä kotiin asti, kun pitkän reissun uuvuttamana aloin jo hiukan epäillä reittiä. Lavea pikatie oli vaihtunut vähitellen kapeiksi pikkuteiksi ja viimein autokin muuttui polkupyöräksi.

Olin joka tapauksessa päättänyt pitää lyhyen tauon pikkukaupungissa, jonka oletin sijaitsevan jossain Satakunnan pohjoispuolella. Asfaltoidut kadut johtivat kumpuilevina ja kaartuilevina aina jonkin kapean joen rantaan, jota reunustivat viihtyisät kahvilat ja puistot. Pyörää piti taluttaa, sillä välillä piti mennä vain jalankulkijoille tarkoitetuista lasiauloista, mutta onneksi ystävälliset ihmiset pitivät avoinna raskailla pumpuilla automaattisesti sulkeutuvia ovia. Päädyin yksikerroksiseen kahvilaan, jonka ikkunaseinien läpi tuon pienen joen, mutta en ovea. Väkeä oli vähän liikkeellä loppuillan oranssissa valossa, mutta tunnelma oli hilpeä. Puistoissa vilahteli porukkaa suuntaamassa varjoihin jatkaakseen juhlimista. Itse en päässyt oikeastaan mihinkään, sillä vastassa oli pelkkiä lasiseiniä. Näyttelin etsiväni tuttuja vilkuillessani ympärilleni, mutta oikeasti olin jo aika huolissani.

Itse asiassa olin jo ehtinyt unohtaa mihin olin jättänyt autoni. Päätin palata omia jälkiäni, mutta eipä sekään ollut mitenkään itsestään selvä temppu. Lähdin kahvilaan huomaamatta ilmestyneitä portaita yläkertaan, kun vastaan tuli vanha lukioluokkakaverini. Hän ei luultavasti tunnistanut minua, vaan meni menojaan kaverinsa kanssa. Heidän perässään käveli joku henkilökunnan jäsen, jolta pyysin hiukan apua löytääkseni autoni. Hän vetäisi taskustaan palvelualttiina palan paperia, joka osoittautui hotelliravintolan mainokseksi, johon oli kätevästi painettu suurpiirteinen kartta Suomesta. Hän piirsi harpilla ympyrän senhetkisen sijaintimme ympärille (huomasin yllättyneenä että olimme jo Pori-Tampere -linjan eteläpuolella) ja kysyi sitten auton sijaintia.

Se olikin vähän vaikeampi kysymys, sillä vaihtoehtoina olivat Kilpisjärvi ja Lappeenranta. Unessa jälkimmäinenkin oli tosin Lapissa, joten kovin isoa heittoa ei tullut. Kyse oli siis siitä, että olin tullut autolla etelään ja silti jättänyt sen pohjoiseen. Tarjoilija tai mikä lie lähti selvittämään asiaa ja jätti suttuisen kartan minulle. Vetelehdin odottelemaan hotellin takapihalle, jossa joku toinen vakinaamoista möykkäsi viereisen oppilaitoksen kammottavista muutoksista. Hän viittoili kädellään rakennuksen taakse, jossa suureksi yllätyksekseni kohosi jättimäinen televisiotorni. Sitten muistinkin nähneeni sen mainoksia, joissa iloinen maahanmuuttajaopettaja Yrza tervehti kämmen ojossa. Sittemmin Yrza oli raivopään mukaan muuttanut toimintatapaansa ja houkutteli nyt aikuisopiskelijoita kelkkaansa murskatakseen koko Suomen. Itse rutistin karttapaperin kourassani ja murisin.