Lapsuudenkodin keittiöön oli tuotu lukuisia keskeneräisiä pienoismalleja maalattavakseni. Ihan ensimmäiseksi niihin piti pyöräyttää siveltimellä ilmavoimien kokardit ja keksin jossain vaiheessa, että helpoin tapa merkitä maalattava kohta oli rajata se pyöreällä tarralla. Harmi vaan, että tarrakokoelmani oli Turussa. Siskoni uskoi suurimman osa tarroista liittyvän jotenkin Prodigyyn tai Eläkeläisiin. Olin samaa mieltä. Olohuoneessa tutut ja vieraat odottivat kärsimättöminä pian valmistuvia pienoismalleja.

Sitten jossain korkean kerrostalon ala-aulassa soi ovikello. Tunnistin tulijan jämäkästä soittotyylistä miltei varmasti kaverikseni J.H:ksi. Ensin olin jo ryntäämässä hissiin, mutta huomasin olevani pelkissä alusvaatteissa ja rupesin kiireesti haeskelemaan päällihousujani. Samalla keksin ottaa mukaan ainakin yhden sätkän, koska J.H. kuitenkin kinuisi poltettavaa. Rullasin keittiössä sätkää, kun siskoni kertoi juuri tuoneensa sellaisen takaisin iltareissultaan, sillä jostain syystä hänen kaverilleen se ei ollut maistunut. Sitten se ja rullaamani sätkä muuttuivat yhdeksi ja samaksi, ja hajosi paperin liimapinnan petettyä. Turhautuneena jätin sotkun pöydälle ja ryntäsin hissiaulaan.

Hissistä tuli J.H:n sijaan jo kuollut isäni rollaattorilla. Tiesin katselevani jotain aiempaa jaksoa Areenan rikosmysteerissä, joten saatoi tervehtiä häntä sanomalla "Jaa sää tulit itte". Myös äitini ilmestyi aulaan punaisessa pyjamassaan hänkin rollaattoriin tukeutuen. Tilasimme hissin, mutta äitini ei ymmärtänyt sen nappuloita ja yritti vetää turvakytkimestä. Isä esti sen ja selitti laitteiden epäselvyyttä. Paikalle tuli hetken kuluttua iso porukka hoitajia äidin tueksi.

Pääsimme lopulta alakertaan, jonne hoitajat olivat jo ehtineet portaita pitkin. He olivat sutanneet kasvonsa mustalla tussilla näyttääkseen naisilta. Porukka oli omasta elollisuudestaan ylenpalttisen riemuissaan ja meidän piti oikein väistää heitä heidän tanssahdellessaan ala-aulan lasiovista ulos. Menimme itsekin korkeiden kerrostalojen välissä kulkevalle kadulle, joka kylpi alkusyksyn kirpeässä valossa. Äitini alkoi itkuisena selittää omaa kamalaa tilaansa ja sanoi katoavansa pian iankaikkisesti. Murheellinen matkamme vei meidät graniittilohkareista tehdyn penkereen vierelle, jolla istuskeli lähisukumme miehiä. He olivat paljon nuorempia versioita itsestään. Mukana oli jopa kauan sitten kuollut isoisäni, joka puhutteli siskoani hänen tyttönimellään ja käski hakemaan paikalle "sen harmaahapsisen hoitajan". Ehdin juuri ennen heräämistäni ihmetellä, että eihän paikalla muitakaan hoitajia ollut.