Pyöräilin Lavian kirkonkylästä kohti Nokkamaata pitkin Riihontietä, joka oli todellisuudesta poiketen sorapintainen. Matka meni kuitenkin kevyesti ja päätin, että tällä menolla alan liikkua aina vaan enemmän lihasvoimin. Se olikin tarpeen, sillä polkupyörä muuttui sulavasti rullalaudaksi, jolla piti jo oikein väistellä soratien isoja kivenlohkareita.

Erään peltoaukean kohdalla tuuli kuljetti ohitseni vaaleanpunaisesta, läpinäkyvästä muovista tehtyjä rantaleluja. Huomasin että ne olivat jotenkin samasta sarjasta ja menisivät kätevästi sisäkkäin, jos ne saisi kiinni. Yhden sainkin, mutta pelkäsin sen puhkeavan teräviin kiviin, joten päästin sen kädestäni tuulen riepoteltavaksi. Näin että sen sisällä oli paristokotelo. Takaani tuli ilosta kiljahtelevia lapsia, jotka jahtasivat karanneita lelujaan ja kannustin heitä juoksemaan kovempaa. Vastaanikin tuli lapsia, joita jouduin väistämään tienpientareelle, sillä potkulauta oli jo muuttunut maitokärryiksi ja vei turhan paljon tilaa.

Noormarkuntien ja Nokkamaantien risteyksessä oli punaisia lautaverhoiltuja rivitaloja, joiden välistä reittini kulki. Paikalle änkesi turhan kookas roska-auto, minkä takia lykkäsin kärryt kahden talon autopaikalle. Eräs asukas uteli aikomuksiani, mutta ei jäänyt kuuntelemaan vastaustani. Etenin siis peremmälle taloon, joka olikin etsimäni Nokkamaan linja-autoasema. Arvelin että paikalliset toki tietävät miten siellä toimitaan, mutta minulle väkijoukon täyttämä asema näyttäytyi kaaoksena. Yhdeltä tiskiltä saattoi ainakin kyltin mukaan lähettää postia ja ilmeisesti toiselta ostettiin matkaliput. Vanhasta puutalosta asemarakennukseksi muutetussa tilassa oli massiivinen kirjoituspöytä, jonka takana asioitaan hoiti hikinen mies siirrellen papereita pinosta toiseen. Maitokärryt olivat muuttuneet jo lastenrattaiksi, joissa makoili joku tuntematon pikkulapsi. Olisi pitänyt ostaa liput Poriin, mutta en saanut rattaita mitenkään sivuun ihmisvirrasta. Oli jo kiire linja-autoon.