Kaverini K.R. oli tullut Turkuun omalla autollaan hoitamaan jotain puolivirallista asiaa. Se selvisi etäisen sukulaisen hautapaikan siivoamiseksi. Ajoimme hänen autollaan pitkin hautarivistöjen välissä kulkevaa soratietä ja samalla myös minun uudella autollani, joka oli oudosti pituutensa takia erittäin huono kulkemaan suoraan. Tein äkkijarrutuksia, vääntelin rattia ja sain jopa sen keulan nousemaan hiukan maasta, kun kaasutin kiivaasti. Soralla näkyi selvästi renkaiden kuopaisema jälki. Joku pikkupoika tuli polkupyörällään vastaan ja nosti nokkaa hänkin ilmeisen huvittuneena tai sitten kateellisena. Pyörä minullakin oli siitä eteenpäin, kun menimme jättimäiseen asemarakennukseen sen raskaista päätyovista. Olin vähän nolona, kun muut joutuivat väistämään taluttaessani ajopeliä sisään.

K.R. ja nyt mukana oleva toinen kaverini V.S. olivat jotenkin päässeet ns. juhlatunnelmaan, kun kävellen seurailimme pylväshallin viertä kohti rakennuksen toista päätä. He keksivät poiketa lähes täyteen ravintolaan, jossa jäin kuskin ominaisuudessa istumaan katutason pöytään muiden puikkelehtiessa alakerran tiskille. Pian tarjoilija toi sieltä lasillisen salmiakkikossua, joka ei maistunut käytännössä miltään ja josta en voinut siemausta enempää ottaakaan. Mietin miten kaverit olivat neuvoneet tarjoilijaa löytämään minut: mustat vaatteet ja rehevä peruukki. Sellainen päässäni tosiaan olikin, mutta kiskaisin sen pois ja alla oli omat pitkät, tummanruskeat hiukseni. Lähdimme pian jatkamaan matkaa.

Asemahallissa jäin seuraamaan tungosta. Pian paikalle saapui valtavan kokoinen romanimies, joka muistutti kasvoiltaan Arnold Schwarzeneggeriä. Ajattelin että huima pituuskasvu aiheuttaa sen väistämättä. Hän oli niin pitkä, että seisoessaan edessäni hänen vyösolkensa oli otsani korkeudella. Ihmisvilinän aaltoilu tönäisi hänen kädestään lattialle lompakon, kuitteja ja kännykän, jotka kumarruin vikkelästi noukkimaan ollakseni aiheuttamatta pahaa verta. Hän vilkaisi veljeään, joka oli melkein yhtä pitkä ja virnuili ovelasti.

Sitten huomasin, että jalkojeni juureen jättämäni läppärilaukku oli varastettu. Yritin siinä hötäkässä tiedustella kahdelta työkaveriltani - jotka nyt olivat seuranani - olivatko he nähneet laukkuni katoamisen tai edes sen, oliko sitä ollut mukanani ollenkaan. Heitä ei sellainen kiinnostanut lainkaan ja yritin moneen kertaan tolkuttaa asiaani. Sitten toinen muuntui takaisin V.S:ksi, joka keksi mennä kysymään asiaa Venäjän konsulaatista. Se olikin kätevästi asemarakennuksen yhteydessä ja sisään mentiin turvaporttin läpi. Muistin kuulleeni, ettei siellä kannattanut pelleillä, sillä muuten voisi tapahtua jotain kamalaa. Ovensuussa oli automaatti, josta sain lomakkeen täytettäväkseni. Siinä oli kuitenkin jo edellisen asiakkaan tuherrusta, mutta se ei tuntunut haittaavan paperin napannutta virkailijaa. Epäilin V.S:lle, että tämä taisi olla jo kolmas kerta, kun työkoneeni varastetaan. Virkailija toi melkein heti lomakkeeni takaisin hylättynä, joten meidän piti poistua välittömästi. Ehdin kuitenkin nähdä pienessä sivuhuoneessa peiliteleskooppia muistuttavan koneen, joka tarkkaili ympäristöä.

Piti mennä ulos vähän miettimään. Kaverit siellä jo suunnittelivat seuraavaa liikettä ja olipa joukossa entinen tyttöystäväni pitkäksi venähtäneen tyttärensä kanssa. Mutisin heille tervehdyksen jatkaessani matkaan ikivanhan teräksisen rautatiesillan yli joen toiselle puolelle. K.R. oli jo lähtenyt hyvästelemättä junalla takaisin Helsinkiin, mutta se johtui vain kiireestä.