Kaverini N-P.E tuli hakemaan minua omalla autollani Turun Vähä-Hämeenkadulta. Entinen tyttöystäväni oli muuttanut naapurikortteliin, mistä kerroin N-P:lle, mutta en asunnon tarkkaa sijaintia kaukana katutason sisäänkäynnistä. Se jäi jostain syystä vaivaamaan, autoni käyttö taksina ei.

Istuin etupenkillä helsinkiläisopettaja J.K:n kanssa. Ahdasta siinä oli ja tilannetta hankaloitti vielä se, että J nosteli ruoka-annokseni sipulisilput kojetaululle, jolta otin ne suuhuni voidakseni sylkäistä ne avoimesta ikkunasta ulos. Moitin J:tä epäkäytännölliseksi. Ahtaus alkoi tuntua niin epämukavalta, että päätimme molemmat mennä takapenkillä, kunhan N-P vaan pysähtyisi hetkeksi.

Se ei käynyt ihan tuosta vaan, sillä kuski halusi vaan kurvailla suurten betonikolossien alisella vielä keskeneräisellä tietyömaalla. Asfalttia ei vielä ollut jyrätty sepelipinnalle ja betoniseinätkin näyttivät lähes sodan runtelemilta raunioilta. Ajattelin kuitenkin, että nyt näytetään helsinkiläiselle vähän infrastruktuurin mallia. Jokin näistä väylistä kulkisi vielä komeasti pääkaupunkiseudulle. Ruinasimme N-P:tä pysähtymään hetkeksi vedoten pissahätään voidaksemme pujahtaa auton takapenkille, mutta jotenkin hän aavisti juonemme ja päästyämme ulos autosta, N-P nousi sieltä itsekin ja laittoi keskuslukituksen päälle. Samalla auto muuttui luonnollisesti näkymättömäksi. Tiesin kuitenkin missä se oli ja osuin kädelläni takaoven kahvaan. Lukitus avautui ja samalla auto palasi näkyväksi. Syöksyin äkkiä istumaan keskipaikalle.

Molemmille puolilleni tuli porukkaa ja olipa sitä sitten takakontissa ja jalkatiloissakin. Turvavyön kiinnittämiseen meni ahtaudessa oma aikansa ja kun taas nostin katseeni, huomasin suunnanneemme kohti Hirvensaloa - olimme jo sen sillalla - aloin närkästyneenä valiittaa, että Poriinhan tässä piti mennä. Nyt täpötäyden auton puolituttu väki veisi suunnitelmineen iät ja ajat ennen kuin pääsisimme viimein lähtemään Satakunnan suuntaan. Joku jonka nimeä en onnistunut muistamaan kertoi siinä vieruspaikalla, että lainaksi antamani tuolit voisi nyt jo viimein hakea takaisin. Ajattelin että tämä tästä nyt vielä puuttui. Kysyin olivatko tuolit B.D:n treenikämpän Pajan vieressä. Eivät vaan tien toisella puolella, vastasi hän.

Mikä siinä auttoi. Pysähdyimme rähjääntyneen asuinkompleksin eteen, jonka etupihalle ilmestyi saman tien myös kaverin äiti polkupyöränsä kanssa. Pyörässä oli poikkeuksellisesti kaksi jalkaa, joten sen saattoi laittaa nojalleen kumminkin päin. Äiti heitti pojalleen jonkin melkein ivallisen kommentin, joka oli tarkoitettu vähän minullekin. Tästä välittämättä poika osoitti alakerran kulahtaneelle kuntosalille ja kertoi, että sieltä vaan tuolit kantoon. Olihan siellä niitä, muttei ollenkaan tuttuja. Aloin olla varma, etteivät nämä olleet lainkaan omia kalusteitani, mutta kuntosalin kaksi elähtäneen oloista asiakasta - toinen jopa pyörätuolissa - olivat sitä mieltä, että kun asetan tuolinjalkojen väliin uunipellit, niistä tulee kuin uudet. Päätin että jos entinen tyttöystäväni ei ollut eron jälkeisen vuosien aikana kysellyt tuolien perään, ne saattoi ihan hyvin unohtaa. Käännyin lähteäkseni, horjahdin nolosti ja murahdin, että menipä komeasti. Pyörätuoliäijä oli samaa mieltä.

Ajauduin täysin selittämättömästi N-P:n kanssa jonkin kulttielokuvan loppuhuipennuksen äärelle. Muistelin että viimeisessä kohtauksessa lumista penkkaa pitkin liukuisi kohti kameraa kummallisen näköinen naisihminen. N-P vahvisti, että näin se on. Ja kyllä, sieltä se nainen tuli ja tehokeinona kiinnitti vilkuttaen huomionsa katsojaan. Ihmeteltiin vähän närkästyneenä, että olipas kummallista Turun kaupungin isokenkäisen Tuomas Heikkisen sallivan kaupunkilaisille esitettävän ilmaiseksi elokuvia, vaikka yleensä hän vain valitti toimistotalon alaoven jääneen auki.