Loppukesäisen päivän päätteeksi piti lähteä ajelemaan Porista Laviaan. Bensamittari näytti huolestuttavia lukemia, mutta uskoin pääseväni kirkonkylään tankkaamaan. Matka vei kituvien kyläpahasten ja metsämaiden läpi. Ohitin pienen järven, jonka päättelin olevan Rottajärvi. Auto oli muuttunut polkupyöräksi, jolla pääsin laskettelemaan alamäkeen järven taitse niin, että saatoin keskittyä väistelemään isompia kivenkokkareita tiellä. Järven ympäristö vaikuttikin olevan enemmänkin sumuinen soranottopaikka.

Rottajärven takaa nousi niin jyrkkä ylämäki, että pyörää piti taluttaa. Takaani tuli nuorisoporukan vaaleanvihreä BMW, joka ei jaksanut ylös asti, vaan lähti peruuttamaan takaisin. Tienvarren ojassa lojui kokonainen moponmoottori, joka ei painanut juuri mitään, sillä se oli ajettu ontoksi. Moottoria tutkiessani mieleeni tuli ihmetellä oman pyöräni äänentoistoa; satulan jousten väliin olin näemmä jossain vaiheessa kiinnittänyt nippusiteillä tulitikkuaskin kokoisen kaiuttimen, jonka patterit olivat ihmeekseni ja ilokseni vieläkin toimintakunnossa. Kaiutin oli tiepölyn kuorruttama, joten sitä ei ihan heti huomannutkaan. Sen vieressä oli keltainen Talmun lisävalo ja toinen näkyi olevan nyt hyvin mopomaisen ajokkini moottorikiinnikkeessä, osoitaen tosin taaksepäin.

Mäen laella tie kapeni poluksi ja kääntyi yksikerroksisen autiotalon pihaan. Talutin pyörääni betonitiilisen rakennuksen sisäpihan käytävää pitkin ja arvelin päätyväni en sentään ihan Lavian keskustaan, mutta en kovin kauaksikaan. Näin suunnittelin kertovani siskolleni. Polku vei suurin piirtein Huuhkajanvuoren kohdalla Suodenniemen-tielle, mutta samalla Ruosniemen kallioiden kupeelle. Kuuntelin hitaasti alamäkeä rullatessani Simpsonit-sarjan ääniraitaa ja volyymiä nostin kätevästi kääntämällä vasemman sarven hantaakia. Päästessäni lähemmäs entistä Soran Ja Sepelin monttua ilotulitusmestariksi opiskellut Homer kertoi pastori Lovejoylle, että paras pyrotekninen tulisuihku tulee ehdottomasti hiilimarmorista.