Olin rivitalon autotallissa odottamassa lapsuuteni naapuria M.H:aa, sillä hän oli luvannut tulla katsomaan kolmionmallista vanerilevyä, johon oli tarkoitus kiinnittää kalvomainen kopio jostain varoittavasta liikennemerkistä. Odottelinkin aika kauan ja kun satuin katsomaan ovesta, M.H. oli jo menossa soittamaan ovikelloani. Kaappasin vanerin mukaani ja kiirehdin vieraan perään, mutta pomoni J.N. ehti väliin esittämään kinkkisiä kysymyksiä. Asettelin vanerin seinää vasten nojalleen ja katselin sen kitattua ja hiottua pintaa. Pomon kyselytunti jatkui sinnikkäänä ja M.H. oli sinä aikana muuttunut sulavasti intialaiseksi mieheksi, joka antoi varsin filosofisia vastauksia. Ne eivät kuitenkaan tyydyttäneet J.N:ää ja hän kurotti päätään ja puhautti intialaisen ohimohiuksiin ylenkatseellisen hönkäyksen. Pomo kysyi vielä, että mistä intialainen tietää maan olevan lähellä. Tämä vastasi, että kun veneestä heittää keihään, se lentää aina maata kohden. Että siitä sen tietää. Jotenkin oli täysin luonnollista, että unessa mies seisoikin kapeassa ruuhessa ja sinkosi puisen kepin kohti mökkiniemen puita. Keppi ei tietenkään lentänyt niin pitkälle, vaan upposi syvälle viileään mutaan.

Unen maisema muuttui kokonaisuudessaan Riuttalanseläksi. Sen täytti valtava pyörre, joka kiersi nopeana kaislikkorantoja ja kupli myllertäen koko selän aallottomaksi. Pyörre oli tumma ja mielestäni pelottavan lähellä; tuntemattomien voimien synnyttämä kurimus. Kölhiö-saaren lapset olivat kuitenkin tottuneet siihen ja sukeltelivat rannan lähettyvillä pohjasta näkinkenkiä. Vesi oli kirkasta kuin meressä ja pohja näkyi selvänä ainakin kolmen metrin syvyydessä. Lapset ottivat vauhtia rannalta ja syöksyivät veteen pää edellä. He nappasivat näkinkenkiä suuhunsa ja nauroivat löytäessään aina silloin tällöin sisältä helmen. Katselin tätä itsekin veden alla, mutta selkäni takana tumma pyörre odotti suurena mysteerinä.