Olin turkulaisessa ravintolassa sahaamassa isoista peltilevyistä auton rekisterilaattoja. Työ piti aloittaa kulmahiomakoneella ja viimeistellä ulkona kummallisella instrumentilla, josta sojotti erilaisia kampia. Se oli painava ja jostain syystä se piti ottaa aina mukaan sisään, kun menin hakemaan seuraavan laatan aihiota. Joku melkein tuttu kehui työn jälkeä, mutta yritin näyttää vaatimattomalta ja ähisin kantaessani kampivärkkiä penkkien välistä Vain henkilökunnalle -kyltillä varustetulle ovelle. Paikka oli selvästi Lavian Ravintola Tähtitaivas, vaikka sen baaritiski oli siirretty sivuseinälle. Itse rekisterilaattojen tekopiste oli biljardihuoneessa. Kurkkasin kulman takaa anniskelualueelle, mutta en nähnyt ketään tuttua.

Huomasin siinä touhutessani, että ulkona oli suorastaan pimeää melkein mustien pilvien täyttäessä taivaan. Tien toisella puolella oli matala harjanne, jonka päällä oli huvipuisto. Siitä ei näkynyt kuin näköalatornin huippu ja vuoristoradan värivalot. Iloinen hihkuminen kuului ravintolan sisään asti. Vieressä istui vanhempi mies, jolle osoitin tummia pilviä ja päivittelin pitkää kävelymatkaani kotiin koko kaupungin halki. M.H. odotti kotona eikä minulla ollut edes sateenvarjoa.

Yhtäkkiä puhkesi kova ukonilma suoraan huvipuiston yläpuolella. Valtava valokaari - jonka oletin kuitenkin olevan sähköjärjestelmään tullut vika ennemmin kuin salama - osui vuoristoradan yläpuolella tuulessa keikkuviin valoihin ja räsähdys löi korvat lukkoon. Kukaan muu ravintolassa ei ollut katsonut ulos juuri silloin ja ehdin nähdä, kuinka jokin laite putosi tien vastakkaisella puolella olevan kestikievarin päälle. Ihmisiä puristui ulos ikkunasta kuin muurahaisia ja samassa kahdenistuttavalta sohvalta näyttävä kieputin lähti jyräämään rinnettä alas kohti ravintolaa. Huusin varoituksen muille ja tajusin, että sohva suuntaa suoraan kohti nurkkausta, jossa seisoin. Painauduin lähemmäs tiiliseinän pätkää, kun en muutakaan suojaa keksinyt enkä olisi muualle ehtinytkään. Unessa tiesin suunnitelleeni etukäteen pakoreittejä, mutta niille ei nyt ollut aikaa. Sohva kolahti nilkkojeni viereen päin ovea, joka nyt kuului lapsuudenkotini autotalliin. Ympärillä kiehuva paniikki hellitti, kun vaara oli ohi ja rupesin sitomaan saappaitteni keltaisia naruja. Olin taas ravintolan eteisessä ja ikkunan takana kadulla pieni poika osoitti nyt tuskin ostoskärryjen kokoiseksi muuttunutta sohvaa. Virnistin pojalle ja yritin taas olla kuin mitään ei olisi tapahtunut. Toinen kengännaru tosin katkesi, mutta en välittänyt siitä, vaan lähdin harppomaan kovaa vauhtia pois.