Olin kuljettanut joukon työkavereita pieneen pizzeriaan avomallisella Saab 900:lla. Oleskelin itsekin sisällä jonkin aikaa, kunnes kerroin muille meneväni autoon odottamaan. Viidenkymmenen metrin päähän ravintolan ulko-ovesta kadun reunaan oli pysäköity hälytysajoneuvoja vilkut päällä ja näytti siltä, että niiden takana paloi tai ainakin savusi auto. Siitä tuli jotenkin syyllinen olo ja lähdin kävelemään toiseen suuntaan. Saab ei kuitenkaan ollut siellä, mihin olin sen mielestäni jättänyt. Haravoin katseellani kadunvartta ja yritin näyttää rennolta, jotteivat poliisit kiinnittäisi huomiota käytökseeni. Kävelin kadunkulman taakse pienelle parkkialueelle, jonka ahtautta oli lisätty teräskaiteilla ja rampeilla. En nähnyt autoani sielläkään, mistä päättelin, että näin unta. Päätin vahvasti nähdä unta edelleen, kun olin sen kerran jo aloittanutkin. Tätä päätelmää seurasi epäselvä vaihe, jonka päätyttyä tajusin makaavani jollain Turun silloista.

Katselin sillalta epärealistisen leveää jokea ja sen pinnalla kelluvia roskia. Vesi virtasi nopeasti syvällä uomassaan ja pian laskeva aurinko värjäsi rannat oranssinruskeiksi. Tunnelman teki varsin omituiseksi se, että lepäilin täkillä, joka liukui hitaasti kohti itäistä rantaa. Heitin viininpunaisen koristetyynyn kaiteen yli ja pelästyin saman tien tekoani. Mitä järkeä siinä oli ollut? Nyt minulla oli enää peitto päälläni ja senkin huomasin valuvan uhkaavasti kaiteiden välistä ja roikkuvan enää varpaani varassa korkealla joen yllä. Liukuva liikkeeni siltaa pitkin ei ollut pysähtynyt ja tietysti peitto lipsahti sormistani, kun hätääntyneenä kurotin sen perään. Se leijaili kauan ennen osumistaan veteen ja lähti sitten lipumaan kohti alajuoksua.

Päädyin rantatöyräälle varustautuneena enää täkillä, johon oli kulunut reikiä. Tiesin etten ehdi joukkokuljetukseen, joka oli lähdössä jonnekin jostain. Tein päätöksen mennä yöksi J.H:n luokse, joka unessa vielä asui yhdessä ex-kämpistään. Kiersin täkin harteitteni ympärille ja lähdin puikkelehtimaan rantapuiston puiden välistä vältellen samalla ohikulkijoiden paheksuvia katseita. Vaikka oli jo myöhäinen ilta, joitakin seurueita oli vielä liikkeellä piknik-varusteineen. Puistosta muodostui varsinainen viidakko, jonka hiekkapohja teki liikkumisesta hankalaa.

Pian eteeni tuli jyrkkä rinne, josta pääsin vain vaivoin yli. Kiskoin itseäni eteenpäin ottaen tukea pitkistä heinistä, kunnes pääsin kapealle polulle. Se kulki vanhan paviljongin seinänviertä ja sitä pitkin mahtui kulkemaan varovasti kylki edellä. Seinässä oli pieniä suljettuja portteja, joiden takana rapisi vähän rakennusta uudempia, mutta silti antiikkisia havaintolaitteita. Paviljonki oli ennen ollut jonkun huvila, mutta sitten kaupunki oli muuttanut sen museoksi. Polku muuttui katetuksi käytäväksi ja sain hankalasti työnnytyksi kahden puisen tolpan välistä portaikkoon, joka päättyi puiseen luukkuun. Sieltä oli jo kapuamassa alas joku, joka melkein tallasi sormilleni, mutta kääntyi onneksi ajoissa ja paljastui näyttelijä Ville Virtaseksi. Muistelin että hänet oli palkattu houkuttelemaan yleisöä museoon ja sai samalla toimia vahtimestarina. Tehtäviin kuului myös ympäri rakennusta sijoitettujen mittalaitteiden tarkistuskäynnit.

Tervehdin arvoisaa näyttelijää, joka vastasi heilauttamalla kättään ja pyysi varomaan luukun vieressä olevaa laitetta. Sillä tehtiin kuulemma pahanmakuista retkikahvia, mutta siitä sai kyllä ottaa, jos kiinnosti. Sanoin etten juo kahvia ollenkaan ja Virtanen virnisti sanoen, että tiesi sen varsin hyvin.