Olin touhuamassa jotain - ilmeisesti lähtöä jonnekin - lapsuudenkodin sivupihalla, kun pakottava pissahätä päätti askareeni. Käytin jostain syystä hyväkseni autotallin lavuaaria, joka oli ruokottomassa kunnossa. Pahempaan suuntaan oltiin silti menossa, sillä sitten tajusin lorottavani jonkin koulun juhlasalin parvelta alas. Lopetin tietysti saman tien ja poistuin pelästyneenä housujen vetoketjua kiskoen. Pääsin korkeita ulkoportaita pitkin pihaan, jossa kauhistuksekseni työkaverini J.K. viittoili virne naamallaan. Oletin jo paljastuneeni, mutta kyse olikin paloharjoituksesta eikä hätääntyneeseen poistumiseeni sen takia kiinnitetty huomiota. J.K. heilutti kolmea sormea ilmassa ja huusi tilanteen olevan tosi vakava, kun kerran vanha Opel Kadettini pääsi ulos kolmantena.

Juoksin parkkipaikalle etsimään autoani, mutta en enää muistanut, millä autolla olin tullut. Vihreä Corsakin pyörähtäni mielessäni yhtenä vaihtoehtona. Olin kuitenkin tullut kouluun jo niin monta vuotta sitten, että auto oli varmastikin vaihtunut sinä aikana. Parkkipaikka oli keskellä koivuvesakkoa ja sekä pyöriä että autoja oli jätetty parkkiin varsin sekavaan muodostelmaan. Kiertelin niitä huolestuneena, lähes paniikissa oikeastaan, mutta en löytänyt tuttua menopeliä. Sen sijaan liikuinkin vanhalla Jopolla, jossa oli ohjaustangon etu- ja takapuolella tinasta valetut kokardit, joissa oli numero 50. Palasin pyöräillen koulun pihaan.

Numero 50 oli enne sarjakuvalehdestä, joka täytti puoli vuosisataa. Siihen oli kopioitu kömpelösti Pahkasiasta varastettu sarjakuvastrippi, johon oli vaihdettu puhekuplien tekstit. Kaksi nörttihahmoa karikatyyrinaamoineen väitteli jostain tuiki tärkeästä asiasta, mutta pääsivät sitten sopuun, sillä niin voi kerätä IT-alan vastinetta karmalle. Sen nimi oli "krurbulium". Huojentuneena sovinnosta toinen hahmoista meni perheenisän ominaisuudessa kotiinsa, jossa höyryävän kattilan yllä leijui piirteetön päänkuvatus. Kattilaa hämmentävä emäntä sanoi; "Tässä on veljeni Devon. Hän jää meille syömään".

Sarjakuvan loputtua olin jo koulun ala-aulassa, josta lähti kaikuvia käytäviä joka suuntaan. Sain tietää, että M.H:lla oli vuosia sitten yhtenä kesänä ollut tapana murtautua ihmisten asuntoihin juuri tuossa käytävien sokkelossa, syödä keksejä kaapista ja katsella telkkaria. Hän ei kuulemma välittänyt, vaikka asukkaat olisivat törmänneet sisään kesken kaiken, sillä hän kärsi jonkinlaisesta psykoosista. Ajattelin että jos itse olisin ollut tilanteessa, jossa ventovieras ihminen löytyy asunnostani, olisin yrittänyt olla rento, mutta silti jämäkkä ja soittanut naapureille. M.H. ja hänen siskonsa tulivat paikalle ja minä rupesin sitomaan kenkiäni. Toinen oli musta ja toinen oranssi. Ne piti kiinnittää leveillä kangasnauhoilla kantapään alta ja tottahan se oli kömpelölle vaikeaa.

Lähdettiin keskustan kaduille kävelemään. Mukaan lyöttääntyi ex-työpaikan kavereita. Edelläni kulki talonmies J.S., jonka toiseen pakaraan pieni tyttö pisti suoraan farkkukankaan läpi injektioneulalla jotain. J.S. ei huomannut sitä ollenkaan eikä vielä toisellakaan kerralla. Tiesin että kyseessä on jokin myrkky ja menin heti varoittamaan häntä. Talonmies valahti kalpeaksi ja vaipui polvilleen. Huusin muita äkkiä soittamaan poliisin ja ambulanssin. Paniikki levisi koko kaupunkiin ja kaikkien oli heti päästävä turvaan, kuka minnekin. Me päätimme M.H:n kanssa lähteä mökille, kun taas kaverini H-S.S. ihan vaan kotiin. Pääsimme heidän vanhan ja saastaisen lava-autonsa kyytiin, johon oli viritelty veneen kuomukaaria. Ehdin siinäkin vaiheessa vielä ihastella niitä, mutta sitten perälauta lyötiin kiinni ja matka alkoi.

Välietappina oli M.H:n lapsuudenkoti, jossa jo varauduttiin juhlimaan häitämme. En tuntenut oikeastaan ketään ja se nolostutti. Juhlatalo oli aikojen saatossa laajentunut huone huoneelta ja siitä oli tullut varsinainen sokkelo. Hämärissä nurkissa oli aina vain uusia ovia, joista saattoi jatkaa talon uumeniin. Eräässä huoneessa M.H:n kaksospikkusiskot leikittivät kahta kissanpentua, jotka eivät olleet hiirtä isompia. Ne tappelivat keskenään ja kun menin lähemmäs, toinen hyökkäsi sormieni kimppuun. Kynnet ja hampaat olivat liian teräviä, jotta olisin kestänyt kyytiä, joten lähdin perääntymään. Pentu roikkui sitkeästi sormissani ja se piti viskata takaisin huoneeseen. Sulkeutuva ovi melkein litisti sen, mutta pentu pääsi turvaan surkeasti mouruten. Jatkoin talon komppaamista, nyökkäilin M.H:n lukuisille muille sisaruksille, heidän puolisoilleen, sukulaisille ja tyystin tuntemattomille ihmisille. Tunsin kuinka joku tökki selkääni ja näin kaksi mustaa koiraa, jotka halusivat leikkiä. En kuitenkaan enää ehtinyt lähteä niiden mukaan, vaan päätin löytää jälleen kerran hukkaamani kengät.

Kurkkasin erään sängyn alle ja näin sen takana olevaan huoneeseen, joka oli ollut tyhjillään ja unohdettuna jo kauan. Kenkiä ei näkynyt, mutta toisaalta nyt hukassa olivatkin farkkusortsini. Jostain naulakosta löysin kainalokotelon, joka piti pujottaa hirvittävän hankalasti paikalleen. Sitten olin valmis lähtöön ja menin eteiseen nähdäkseni koko suvun valmistautumassa pelaamaan jonkinlaista perinnepeliä talontakaisella nurmikolla. Tuntemattomien suuri porukka vähän ujostutti ja päätin kiertää talon toiselle puolelle, jotten tulisi nähdyksi. Samalla tajusin, että se on turhaa, sillä M.H:n sisko - joka oli vielä piharakennuksessa nukkumassa - saisi joka tapauksessa tietää läsnäolostani, olivathan nämä meidän häämme. Isäni lainasi kuitenkin M.H:lle bensakanisteria pakomatkaamme varten. Katselimme ympäröivää kesäistä maisemaa lumoutuneina, mutta muistimme sitten, miten masentava se olisi talvella.