Olin mökillä muutaman kaverin kanssa ja eräs heistä epäili, että jossain toisaalla on käynnissä armeijan ylennysseremonia. Työkaverini R.K. oli kuulemma paikalla. Kollega ja samalla kaimani heitti teatraalisesti pöytään aikakauslehden ja sitä osoitellen vihjasi, että ehkäpä joku muukin oli saamassa ylennyksen. Osasin aavistaa tämän ja nappasin lehden käteeni. Ehdin vain vilkaista ensimmäisen aukeaman sisällysluetteloa, kun kaima sieppasi lehden takaisin itselleen ja julisti olevansa juuri se salaperäinen ylennettävä.

Ikkunan taakse tuli kolme paikallista joutomiestä mopoillaan. He virnuilivat ja heiluivat ehkä vähän väkivaltaisen oloisesti. Joku meistä tiesi, että kyseinen porukka oli ennenkin aiheuttanut hankaluuksia, mutta koska tunsin erään heistä - lukiokaverini P.K:n - tyynnyttelin muita ja sanoin meneväni ulos vähän juttelemaan. Mökin verannalle oli tuiskuttanut vähän lunta, mikä ennusti myrskyn olevan tulossa. Järveltä puhalsi kylmä tuuli ja yhtäkkiä näin sen mukana pihaan lentävän lähes huomaamattoman hahmon, ikään kuin ihmisen hengen. Se purjehti mökkien välistä ja vaikka ilmestys oli pelottava, tajusin silti kummeksua myös sitä, että näin unessa ensimmäistä kertaa uuden mökin. Hahmon vanavedessä lensi linnunmuotoinen olento ja siitä tiesin, että maailma oli viimein kallistumassa iltaan. Näin noista haamuista vain värisevät ääriviivat ja muille ne olivat täysin näkymättömiä. Osoitin niitä ja yritin ottaa kiinni, mutta turhaan. Joutomiehet pelästyivät kuitenkin kertomaani ja lähtivät kiireen vilkkaa karkuun. Heiltä jäi tupakantumppi lehtikasaan savuamaan; kannoin sen nuotiopaikalle ja kirosin kaiken maailman hampuuseja.

Päätin lähteä porukan perään varmistaakseni, etteivät he tulisi takaisin tai ainakaan aiheuttaisi enempää harmia. Kävelin varovasti tielle ja näin puskien välistä naapurin maitolaiturin ja väkeä siellä. Edempänä tien varressa oli lautapino, jonka takaa kuului käheää naurua. Aavistelin että oli parempi palata omia jälkiäni ja ryömin vielä varmuuden vuoksi marjapuskien alle piiloon katseilta. Se olikin onneni, sillä pihasta - joka nyt oli muuttunut lapsuudenkodin naapuriksi - oli tulossa kolmen pikkutytön porukka, joka kulki käsikynkkää minua kohti. Oli syytä kadota paikalta.

Onneksi tiesin lapsuudestani, että oli mahdollista kiertää piha vierellä virtaavan ojan piennarta pitkin. Se vaati nopeutta ja vähän röyhkeyttäkin, mutta päätin yrittää. En halunnut jäädä kiinni toisten pihassa piilottelusta. Ryömin pensaiden alta pientareelle ja näin kauhukseni kuinka jyrkkä se oli. Joku oli toisaalta kaivanut multaan matalia kuoppia, joihin kengänkärjet sopivat. Käsillä piti silti ottaa tukea rantapuiden oksista ja kerran roikuin niissä niin takakenossa, että pelkäsin kännykkäni kastuvan. Pääsin kuitenkin jatkamaan vaivalloista matkaani askelma askelmalta, kunnes pientareen mullasta esiin työntynyt Nissan Micra esti etenemisen. Kuulin pihasta koko ajan lähestyvän tyttökolmikon pulinan ja lähdin hädissäni kiipeämään Micran yli. Ehdin jo oikean etuoven kohdalle, kun tytöt menivät aivan ojanvarteen ilmestyneen piharakennuksen sisään. He asettautuivat ikkunan ääreen ja alkoivat pelata jotain televisioon liitettyä peliä. Yksi heistä oli ilmiselvästi aikuinen, mutta leikki mukana. Kaikki kolme näkisivät minut heti, jos vain vilkaisisivatkin ylös. Ei siis ollut muuta vaihtoehtoa kuin kavuta autoon sisään ja ryömiä etupenkkien yli toiselle ovelle. Auto oli kammottavasti kallellaan kohti ojaa eikä huomaamaton ryömimistä auttanut sekään, että ratti oli apukuskin penkin selkänojassa ja torven painike heilui koko ajan tiellä.

Hermopaine olikin yhtäkkiä liian kova ja kiskaisin vaihdekepin vapaalle. Oli parempi paljastua kunnon rytäkässä kuin vain putoamalla ojaan. Unennäkö vaihtui jälkipuinniksi, jonka taustalla Samuli Edelmann kertoi tapahtuneesta: tyttöjen isä oli raivonnut juuri myydyn auton joutumisesta ojaan. Autolla oli ajettu vain 10000 kilometriä ja se olisi mennyt hyvin kaupaksi. Edelmannin elokuvahahmo ihmetteli mikä oli myymisen syy. Isä vastasi "Har-har-harrastus".