Reissun jäljiltä oli etäisesti tutun talon pihassa retkeilyteltta levitettynä kuivumaan. Se oli sisältä ruokottomassa kunnossa, mutta arvelin saavani hiekan ja roskat pois kääntämällä teltan nurin. Sen kanssa pähkäillessäni huomasin pelästyksekseni orapihlaja-aidan päälle rojahtaneen nukkuvan ihmisen. Se paljastui porilaiseksi S.S:ksi, joka heräsi saman tien ja sanoi vain teeskentelevänsä nukkuvaa. Jostain syystä hänen allaan oleva riepu oli sama teltta, jota roikotin käsissäni. Selkäni taakse ilmestyivät myös porilaiset M.J. ja P.K. virnuilemaan. P.K. ryhtyi heti tunnollisesti miettimään teltan siivoamista. Menin käymään sisällä.

Isä tuli eteisessä vastaan pynttääntyneenä juhlavaatteisiin ja kysyi minua mukaansa naapurustokierrokselle keräämään rahaa köyhille. Yritin keksiä tekosyyn, jotta en olisi joutunut kerjäämään tutuilta ihmisiltä ja kerroin, että toinen kenkäni oli rikki. Isä tuhahti pettyneenä ja laittautui yksin matkaan. Hän nousi kuorma-auton ohjaamoon ja huusin ikkunasta, että voin sentään lähteä kuskiksi. Ei kelvannut.

Jotain oli kuitenkin tehtävä, joten lähdin viemään happipulloa sairaalaan täytettäväksi. Laitos oli valtava, vuosikymmenten aikana yhä uusilla lisäsiivillä kasvatettu kolossi. Olin käynyt siellä aiemminkin, joten osasin mennä oikealle osastolle. Odotushuoneen katossa roikkui lentokoneiden pienoismalleja ja varsinkin iso Messerschmitt avattuine paneeleineen kiinnitti huomioni. Epäilin sen kuvaavan E-mallia, jota Suomessa ei koskaan ollut, mutta sitten mallin palaset liikkuivat ja tajusin erehtyneeni. Oli se sentään G-malli. Aikani konetta ihailtuani lähdin eteenpäin saliin, jossa ilmavoimien alokkaita vaatetettiin ja komenneltiin eri muodostelmiin. Päätin häipyä jaloista ja kannoin tietokoneen kopaksi muuttunutta happipulloa kainalossani. Toivoin näyttäväni it-ammattilaiselta.

Reitti ulos on helppo sekin ja tultuani ulos aulan ovesta, päädyin käytöstä poistetulle lastauslaiturille. Ilta oli jo hämärtymässä ja monitasoisella laiturilla oleskeli hylättyjä potilaita juomassa keskiolutta. He olivat menettäneet toivonsa päästä sisään. Lähdin pujottelemaan heidän välistään epäsiistiä betonikäytävää kohti parkkipaikkaa, mutta viimeisen oviaukon luona kulkuni keskeytti tuntematon nuori mies, joka kyseli "Onko kivaa?". Sanoin että minulla kyllä on, mutta on sellaisiakin kävijöitä, joita ei paljon naurata. Kerroin kuitenkin joutuneeni uniapneatutkimuksiin ja kailotin sen ilmeisesti niin kovaäänisesti, että hylätyt rupesivat tuijottamaan. Kapusin äkkiä portaat alas pihaan.

Nuori mies seurasi minua ja mukaan änkesi myös pikkupoika, joka halusi ehdottomasti matkustaa takapenkillä. Meillä oli nimittäin tarkoitus matkustaa Turkuun linja-autolla, mikä oli vähän outoa, koska poistuimme juuri TYKSistä. Pihatie vei isomman tien varteen ja oikaisin kukkapenkin yli. Kiirehtiminen ei auttanut, sillä linja-auto oli jo mennyt ja jouduimme talsimaan keskustaan asti. Luulin jo unen aikana ehtineemme Turkuun, mutta ei sentään. Tampereella oltiin edelleen. Sanoin seuralaisilleni, että jaksaisin luultavasti juosta koko 140 kilometriä, jos yöllä voisi pitää paussin. Nuori mies tökki minua kolikolla selkään ja sanoi, ettei se tuolla vauhdilla onnistu ikinä.

Murtauduimme kolmestaan vanhaan empiretyyliseen koulurakennukseen ja rupesimme käymään luokkahuoneita ja portaikkoja läpi. Käytävät olivat korkeita ja hämäriä, ja varjomaisia ihmisiä kierteli harvakseltaan nurkissa. Päätimme poistua saman tien, mutta alaovi oli lukossa ja jostain syystä summerin nappula oli sijoitettu sisäpuolelle. Sitä soittamalla piti jonkun tulla avaamaan, mutta kukaan ei kuullut. Nuori mies keksi ahtautua oven pleksi-ikkunassa olevasta halkeamasta ulos, mutta loukkasi kaulansivun pleksin reunaan. Ulkona hän retkotti nurmikolla, mutta muuttui sitten täysin luonnollisesti 80-lukulaisen Robin Hood -sarja munkkiveli Tuckiksi, jolla oli punainen viittaa ympärillään. Tuck häipyi paikalta, vaikka hakkasimme ovea ja huusimme hänelle.

Samaisesta halkeamasta tuli sisäpuolelle koiranpentu. Sitä piti silittää.