Pengoin aulamaisessa tilassa tietokoneella erilaisten sähköpostilaatikoiden asetuksia. Joku tuntematon mies valitti toimimattomuutta ja uhkasi lähettää kaikki saamansa roskapostit eteenpäin muiden kiusaksi. Äitini sattui yllättäen paikalle ja ihmetteli lyyhistynyttä asentoani. Yritin kädellä peitellä monitorilla vilkkuvia kuvia, joissa ei kuitenkaan ollut mitään hävettävää. Lähdin ulos saatuani koneesta tarpeekseni.

Olin lomalla, mutta silti menin katsomaan kaupungin uutta verkotustyömaata. Kaivureiden välistä tuli kollega T.N., joka muistutti avaamaan verkko-osoitteen 127.0.0.1. Toinen kollega K.J. huikkasi kaivonrenkaalla istuen, että lauantaitkin pitäisi vakuuttaa, jos vaikka sattuu jotain. Palasin takaisin aulaan tietokoneen luo, johon olin jättänyt ison muovisäkin. Sen sisältä kaiveli esiin erilaisia pikkuesineitä, jotka olin täysin unohtanut. Pyörittelin niitä ihastuneena kourissani, kun T.N. tuli paikalle ja otti tylysti lattialta nipun pyykkipoikia. Huusin hänen peräänsä ja hän pudottikin osa pyykkipojista maahan. Sitten hän palasi ja otti ne uudestaan käteensä T-kirjaimen mallisena yhdistelmänä. Niiden lisäksi hän halusi muovisen purkinkannen valikoimastani; ensin luulin hänen tarvitsevan sitä nimenomaan muoviraaka-aineen takia, mutta kyse olikin veden säilyttämisestä. Oli nimittäin puhjennut valtava katastrofi.

Kaikkien oli lähdettävä pakoon. Muistin yhtäkkiä, että vierelläni olevissa kankaalla verhoiltua pallogrilliä muistuttavissa lastenrattaissa oli sylivauva. Sen vanhemmat eivät pystyneet käsittämään ahdinkoa, joten minun oli pakko reagoida asiaan ottamalla vauva mukaani. Lähdin aulasta asunto-osakkeelta vaikuttavaan tilaan, jossa istuskeli epätoivoon vajonnutta porukkaa. Aurasin ikkunalaudalta kasan lentokoneiden pienoismalleja nähdäkseni ikkunasta paremmin. Joku sanoi, etten olisi missään muussa tapauksessa ollut huomaavinani niitä. Katselin öisen kaupungin ylle ja tulin siihen lopputulokseen, ettei siitä uskalla lähteä lentämällä pakoon. Olin kuullut jonkun puhuvan Pariisista, joten se olisi määränpää, kunhan vain keksisin kyydin. Kurkotin ikkunan alla olevalta katokselta kauko-ohjattavan lennokin kulkuvälineeksi ja rupesin sitten kaivelemaan jääkaapista nitrometaanipurkkeja polttoaineen toivossa yhtään kuitenkaan löytämättä. Tiesin että koneen tankki oli aika tavalla tyhjä.

Täysin loogisesti olin seuraavaksi lapsuudenkodin pihassa, johon olin lentänyt lennokin pikkuvauva kyydissä. Tiesin ohjailukykyni hyvinkin rajallisiksi, joten ihmettelin miten olin saanut koneen ehjänä niin hankalaan paikkaan. Kone oli nyt kuitenkin valmiina starttaamaan uudelle lennolle ja kaverini H-S.S. alkoi räpsytellä sytkärillä moottoria käyntiin. Olin jo sanomassa, ettei se niin onnistu, kun moottori pörähti käyntiin ja minun piti äkkiä tarttua ohjaimeen. Siinä oli yksi ainoa säätönuppi kaikkia toimintoja varten. Kone lähti heti epävarmasti rullaamaan ja vaikka se pysyikin suhteellisen suoralla radalla, en pystynyt vakuuttavasti muuttamaan sen reittiä. Koneen pienet pyörät jumittivat koko ajan juuri leikatulle nurmikolle jääneisiin pitkiin heiniin ja se kampesi sivuttain. Samassa se olikin tietysti kissa, jonka valjaita ohjailin.

Kuulin takaani huomautuksen, että naapurin seinään oli kiinnitetty kyltti, jossa mainostettiin Kisko-foorumia. En pitänyt sitä kovin tarpeellisena, mutta joku mietti voisiko tarvita kiskoja mökillään Paimiossa. Päätin pitää pienen tauon ohjaamisessa ja joku tuli tyrkyttämään tupakkaa violetista Pall Mall -askista. Tupakka oli kuivunut ja puruista puolet oli varissut. Se syttyi leimahtaen ja joku uusi tuntematon tuli kysymään tarvinko apua. Hän huomasi paitani, jossa luki Charlie Hebdo ja oletti minun olevan piirtäjä. Sanoin olevani vain kannatusjäsen. Tupakantarjoaja kutsui uteliasta U2:ksi ja alkoi kertoa jotain juttua Hitleristä. U2 häipyi pelästyneenä saman tien.