Menossa on underground-keikka saastaisella klubilla. Makasin lattialla ja luin MAOL-taulukkokirjaa. Joku tosin nojasi kyynerpäätään siihen ja lukeminen oli hankalaa. Lavalta alettiin heitellä äänilevyjä ja kiinnostuin K.T:n nappamasta Pink Floydin vinyylistä, jonka kannessa oli kaikki sateenkaaren värit. En saanut kuitenkaan pidellä sitä ennen kuin olin pessyt käteni. Löysin vessan ja vaikka lavuaari oli huomattavan hankalassa asennossa (jouduin keinuttamaan sitä sylissäni kuin lasta tai koiranpentua), sain kädet pestyä. Lähdin etsimään pyyhettä.

Keikka olikin järjestetty lukiokaverini P.K:n kotona. Pyyhettä ei niin vain löytynytkään vieraasta asunnosta, mutta jatkoin etsintääni yhä syvemmälle hämäriin huoneisiin. Yhdessä ikkunassa roikkui verho, johon oli kirjoitettu "Lähden tutkimaan, olen rohkea". Sen oli kirjoittanut P.K. hengennostatukseksi itselleen. Hän oli tehnyt tutkimusmatkoja talossa koko ikänsä. Näin yhdellä seinällä ruostuneilla metalliovilla suljetun portin, joka johti Kulttuurikeskuksen monikerroksiseen kellariin. Portti oli suljettu turvallisuussyistä ja minä ihmettelin mitä kaikkea siellä olikaan tapahtunut kymmenien vuosien aikana. Päässäni soi pahaenteinen ja samalla jännittävä musiikki. Koetin lähestyä porttia, mutta hajoamisvaaran takia pääsin vain sen edessä olevan palkin päälle. Portti itse oli ikään kuin kerroksen alempana. Olin vähän kateellinen P.K:n perheelle siitä, että he tunsivat niin paljon ihmisiä sisäpiiristä eli niistä, jotka olivat portin sulkeneet.

Yhtäkkiä alkoi melkoinen hälinä, kun portin vieressä oleva ovi avautui ja sisään alkoi puskea porukkaa englantia pälpättäen. Porilainen kulttuurihahmo N.M. huusi "S, ota selvää mitä tapahtuu". Työnnyin ihmisvirtaan ja etsin oppaan käsiini. Kysyin häneltä "What can I do for you?". Hän oli tavattoman ruma, mutta sentään suomalainen ja lähdin taluttamaan häntä poispäin kertoen, että kellari oli suljettu jo aikoja sitten. Kun turistit sitten lähtivät palaamaan linja-autolleen, käskin oppaan nauraa kanssani, ettei joudu häpeään. Talutin opasta ja hänen kaveriaan, joka paljastui M.L. os. U:ksi. Hän kiskaisi pipon päästäni ja kehui liehuvaa tukkaani. Ajattelin että näkisipä M.H. korvakorut.

Tulimme ojan varteen, jonka yli piti hypätä. Alas oli pari metriä matkaa ja opas putosi suoraan veteen. Itse ponkaisin pidemmälle ja osuin hiekkaiselle vastatörmälle. Jatkoin eteenpäin. Reitti oli hankala, mutta pystyin hallitsemaan untani ja supistamaan kahden kannaksen välin pienemmäksi. Huikkasin taakseni muille, että seuraisivat minua "pakoputkipuulle". Se oli Porin keskustan Anttilan sivukujalle kaatunut puunrunko, josta sojotti kartiomainen uloke. Jäin odottamaan muita, mutta en pystynyt enää pitämään unta kasassa.