Nojailin ikään kuin kotona rivitalon etupihan aitaan, joka on yli metrin korkuinen. Selailin jotain kirjaa aidan yli hiukan hankalasti ja keikuttelin päälaellani paperipussia, jossa on laivalta tuotu viinipullo. Lukemista häiritsi naapurin puolelta kuuluva kahden työkaverin keskustelu. He miettivät, mistä saisivat lisää viiniä tai olutta. Keikuttelin pulloa yhä kiivaammin, mutta he eivät huomanneet liikettä, vaikka laskeva aurinko heitti sen varjokuvan heidän eteensä. Suunnittelin vastaavani ruotsiksi, jos he viimein tajuavat tulla asioimaan. Harjoittelin päässäni lausumista.

Menin hetkeksi aidan taakse makuulle ja pistin silmät kiinni. Työkaverit kävelivät kohdalleni ja luullessaan minun olevan unessa he tökkivät sormella olkapäätäni. Leikin nukkuvaa ja puristin silmät tiukasti kiinni. Luulin heidän pysähtyneen pidemmäksikin aikaa, mutta sitten kuulin heidän jatkavan matkaa. Pienoisessa paniikissa ponnahdin ylös ja rupesin huutamaan heidän peräänsä, mutta ilman vaikusta.

Olin sittenkin sisällä ja vielä kaiken lisäksi naapurin puolella. Itse asiassa koko rivitalo oli yhtä asuntoa, joka oli jaettu käytävän varrella oleviksi yksiöiksi. Jatkoin kirjani selaamista, mutta vaihdoin pian naapurin teini-ikäisen pojan koulukirjoihin. Ne olivat täydellistä siansaksaa. Kirjojen välissä oli kuvaamataidontuntien töitä ja yksi melkein lakanan kokoinen akvarelli kiinnitti huomioni. Siihen oli tyylitelty auringonnousussa kimalteleva panssarivaunu ja sen kauneus aiheutti välitöntä kateutta. Seuraavalla arkilla oli vaaleansininen Ford, josta pääni sisäinen ääni sanoi, että taulun pilaa se, mikä Fordin yleensäkin. Mitä se sitten olikin.

Tajusin että kello oli jo neljä ja naapurit varmasti palaisivat pian töistä. Yritin järjestellä paikkoja niin, ettei käynnistäni jäisi jälkiä. Pöyhin sänkyä, jossa olin teeskennellyt nukkuvani ja huomasin samalla, että olin siirtänyt vaahtomuovista tehdyn sängynpäädyn toiseen naapuriyksiöön. Päädyn tunkeminen paikalleen otti koville ja pelko kiinnijäämisestä nosti hien otsalleni. Onnekseni ehdin pois ennen asukkaiden tuloa.

Ympäristö muuttui sulavasti entiseksi työpaikakseni, jonka yläkerrasta lähdin hakemaan tupakkaa. Sitä oli valkoisissa askeissa ikkunalaudalla, mutta kaikki tupakat olivat eri mittaisia. Nappasin yhden mukaani ja lähdin kohti kellarikerrosta liukuen portaita alas kengät peräkkäin kuin surffilauta. Muutamassa sekunnissa pääsin sulavasti katutasoon, jossa pääovesta portaikkoon tuli Simo Salminen. Hän oli vähän tiellä, mutta pääsin kiertämään hänet aaltomaisesti muotoiltuja askelmia lasketellen kuin mäenlaskija loivaa rinnettä. Alimmalla välitasanteella Simo kysyi, osasinko liukua kaksifonttisesti. Hän näytti miten se kävi; kengät osoittivat reilusti sivuille, mutta muuten liikehdintä muistutti erehdyttävästi tavallista kävelyä. Sanoin luottavani yhteen fonttiin. Portaat olivat tällä kohtaa niin jyrkät, että kellarikerroksessa seisovasta miehestä näkyivät vain jättimäiset pellenkengät. Päästyämme Simon kanssa perille tuo meitä molempia viihdetaiteilijoina pitävä mies kertoi, että "ennen vanhaan teikäläisiä näki tanssiravintoloissa melkein joka ilta". Luulin kuulleeni "vessaravintoloissa" ja vastasinkin, että kyllä meikäläisillekin sentään joskus vessahätä tulee.