Olin ostanut uuden iPhonen hintaan 270 euroa lahjaksi kummitytolleni. Hän oli unessa vielä niin pieni, ettei oikein osannut vielä puhua. Jotenkin hänen onnistui pyytää minua näyttämään miten puhelinta käytetään. Olin ajatellut pysytellä ulkovarastossa piilossa juhlahumulta, mutta nyt oli sittenkin pakko mennä sisään. Puhelin oli jo vaikka kuinka mones Applen tekele ja jokaista varten oli käsin kirjoitettu avauskoodilappu. Niiden kanssa pelaaminen meni niin vaikeaksi, että päätimme koko juhlaväki pitää pienen tauon.

Tauko tarkoittikin puutarhatöiden keskeyttämistä jossain lapsuudenkotini lähistöllä ja puhelinkin oli muuttunut sulavasti polkupyöräksi. Hihkaisin siskolleni hakevani pyörän pois, ettei kukaan vaan varasta sitä läheiseltä tienpätkältä. Hän sanoi tulevansa avuksi ja kertoi samalla, että pyörässä oli työkaverin pojan rakentamat vaihteet helpottamaan jyrkkien ylämäkien polkemista. Tästä syystä sillä kannatti ajaa tasaisella maalla niin, että eturengas on ylhäällä ilmassa. Se tuntui vähän oudolta, mutta kun lähdin pyörällä sitten ajamaan, huomasin ilokseni ajotavan olevan lähes pakonomaisen helppo. Eturengas irtosi tiestä miltei itsekseen.

Yksi ylämäki oli kuitenkin viritetyillekin vaihteille liikaa ja jouduin talutushommiin. Tien laidalla oli ahkerien aikamiesten porukka rakentamassa erilaisia taloja. Yhden työmaan avonaisesta ikkuna-aukosta kuulin harmaantuneen äijän itkevän sitä, ettei ollut saanut aikanaan ostaa alarinteellä olevaa tonttia. Hän olisi halunnut rakentaa siihen grillikioskin. Asemakaava ei sitä sallinut, mutta nyt siihen oli tullut muutos. Jatkoin taluttamista ja koetin löytää oven, josta pääsisi oikaisemaan tonttien poikki kotipihaan.

Yksi ovi olikin lupaava. Keskeneräisessä huoneessa kaksi herrasmiestä nosteli kanervaruukkuja köydellä yhteen sidottujen tuolien päälle. Sitten niiden päälle ruvettiin lapioimaan betonia kottikärrystä. Ihmettelin tekniikkaa, mutta äijät kerskuivat osaavansa homman. Tuolien ja kanervien väliin jäi isoja aukkoja. Miten se voi kestää? Jatkoin kuitenkin seuraavaan huoneeseen. Siellä oli sopivan näköinen ikkuna, josta näkyi savinen joutomaa. Yritin päästä sinne jostain syystä katossa olevien harmaantuneiden vanerilevyjen välistä, mutta onnistuin liikuttamaan yhtä isoa levyä niin, että se alkoi liukua alas. Onneksi rakennusmieskaverini T.L. sattui paikalle ja yhdessä kiilasimme levyn takaisin ylös ruostuneella puukolla. Se pysyi juuri ja juuri. Lähdimme kiireen vilkkaa pois huoneesta, ennen kuin jotain kamalaa tapahtuu. Matkalla T.L. vielä virnisteli kollegalleen, joka höhötti hänkin hataria betonivalujärjestelyitä.

Palattuamme ensimmäiseen huoneeseen paikalla ollut terveydenhoitaja epäili mahdollisuuksiani tulla rakennusporukkaan mukaan. Piti ottaa verinäyte. Hän kysyi juonko paljon maitoa, sillä se nostaa verisuonet pintaan vähän liiankin ärhäkästi. Huomasin samalla kämmenselässä olevan naarmun, josta alkoi saman tien vuotaa verta enemmän kuin uskoisi. Veri tuhri kaikki paikat, vaikka puristin sitä paperitupolla. Terveydenhoitaja kehotti tulemaan liikuntasalin nurkassa olevaan toimistoonsa, jotta asiaan saadaan selko. Hän näytti vielä varmuuden vuoksi rannerengasta, johon oli kaiverrettu vuosien mittaan tehtyjen kokeiden tuloksia viivamaisina hieroglyfeinä.