Olin liikkeellä Porin keskustan suuntaan purjekoneella, mutta vain potkimalla sitä eteenpäin pyörätiellä kuin potkulautaa. Siitä hajosi jokin osa ennen kuin pääsin perille, joten se oli pakko jättää tien laitaan odottamaan paluumatkaa. Siivet tuollaisessa purjekoneessa olivat tietysti tolkuttoman pitkät, joten muualle se ei mahtunut kuin poikittain kahden kadun väliselle nurmikolle. Jotta konetta ei olisi varastettu, lukitsin sen riippulukolla sellaiseen asentoon, ettei sitä voinut kääntää. Samalla irtosi koko pyrstö, mutta se oli suurin piirtein sählymailan kokoinen, joten sen saatoin ottaa mukaani.

Palasin sitten myöhemmin purjekone kainalossa lapsuudenkodin sijasta mökille. Sen vieressä olevalle pellolle oli kasattu kymmenien metrien korkuinen maavalli, jonka harjalle asti kuulin, kun vanhempani epäilivät mielenterveyttäni ja pyysivät siskoani kirjoittamaan valmiiksi kirjeen, jossa on mainittu koneen tyyppi ja sarjanumero. Niiden avulla hyvin todennäköinen onnettomuus voitaisiin selvittää. Itse en kuitenkaan odottanut minkäänlaisia ongelmia.

Jostain syystä heitin purjekoneen rungon - joka oli täysin identtinen polkupyörän kanssa - maaharjanteen toisella puolella olevaan ojaan ja lähdin perään liukumalla köysistä ja muoviputkista tehtyjä tikkaita pitkin. Purjekone löytyi ojasta helposti eikä se ollut kooltaan enää paria metriä pidempi. Heitin sen testimielessä suoraan eteenpäin ja se liiteli ihan kiitettävästi. Oli aika lähteä kyytiin. Käytännössä kone toimi leijana, veti perässään Ronsu-koiraa ja alimpana naruissa roikuin minä. Ilmeisesti tätä oli harjoiteltu aiemminkin, sillä Ronsu tiesi miten menetellään ja ravasi innokkaasti vetoliinan perässä. Tuuli ei vaan millään meinannut tarttua purjekoneen siipiin, joten lähdimme ottamaan vauhtia metsässä kiemurtelevalle moottoritielle. Pelkäsin vähän vastaantulevaa liikennettä, mutta onneksi kyseessä oli kaksikaistainen ja suorastaan hylätty tie.

Moottoritie vaihtui lumilakeudeksi, joka kimalteli kuun valossa. Nyt vetovastuussa olikin Ronsu, jota huhuilin juoksemaan kovempaa. Purjekone ei saanut vieläkään ilmaan siipiensä alle ja kun aikamme olimme tasangolla ravanneet, päätimme pitää pienen tauon. Olimme sopivasti pienen kylän kievarissa, jossa oli pieniä tiskejä täynnä vanhoja tavaroita ja erilaisia teelaatuja lasipurkeissa. Myyjä siirtyi aina sen tiskin taakse, jossa oli eniten kiinnostuneita asiakkaita. Heillä oli päällään lumiset turkisvaatteet ja kievarin tervasoihdut sammuivat yksitellen vaatteista tipahtelevasta vedestä.