Mökkinaapurin lapset pitivät iltayöstä kovaa melua yhteistien päässä enkä saanut nukuttua. Yritin kurkkia tilannetta verannalta, mutten nähnyt kulman taakse. Joku mukula siitä edestä juoksi, muttei reagoinut huudahdukseeni. Kurahaalarit vain kahisivat, kun poika juoksi. Uutta mökkiä ei unessa edelleenkään näkynyt. Laitoin ulkovaatteet päälle ja lähdin katsastamaan tilannetta.

Oli sittenkin loppukevään aamupäivä. Naapuri oli möyrimässä kuokan kanssa palsille johtavan tien varrella. Hän oli kaivanut sulamisvesille laskuojan, joka juoksi maalaitureiden välistä järveen. Ranta oli paljon jyrkempi kuin oikeasti ja ojaan oli muodostunut pieniä koskia. Kompuroin sen vartta ja huomasin, että vanhan mökin takaosa olikin paljon monimutkaisempi kuin muistinkaan. Siinä oli selvästi käymälän runko murentuneine betoneineen ja pahviksi lahonneine lautoineen. Mökin sisätilat olivat kutistunut vuosien varrella melkoisesti ja rupesin heti suunnittelemaan suljettujen osien uudelleenavaamista. Jatkoin kuitenkin takaisin pihaan, jonne olikin aikamoinen kapuaminen, sillä tontti sijaitsi kallion laella ja märkä sammal livetti askelten alla. Naapurin mökki sijaitsi alhaalla kallion juurella siellä, missä palsi oikeasti sijaitsee.

Sitten isäni tuli pihaan ja vaati kyyditystä Kiikoisiin. Matka oli lyhyt, vaikka veikin oikeastaan Suodenniemelle. Sahasimme edes takaisin kylän kauppojen väliä; suurin osa niistä oli jo lopettanut toimintansa, mutta kyltit olivat vielä paikoillaan. Se hämäsi ja aiheutti turhaa ajelua. Yritin sammuttaa autoradion, mutta se ei suostunut yhteistyöhön, vaan jäi päälle suorastaan rusentavista painalluksista huolimatta. Isäni neuvoi murahtelemalla suunnat etumatkustajan penkiltä, mutta en saanut niistä tolkkua. Sanoin: "Osoita vaikka kädellä, jos et millään jaksa puhua kunnolla". Niin hän tekikin ja kaarsimme suljetun pikkukaupan eteen.

Olimme tulleet irreaalisen Kiikoistenjärven ja Karhijärven väliselle kannakselle. Joku kyläläisistä kailotti vieraspaikkakuntalaisille, että tuolla kauempana näkyi Selkäsaari. Kannas kapeni sitä ajaessamme ja viimein se oli pelkkä polku. Autokin muuttui polkupyöräksi, jota minun piti taluttaa märässä hiekassa. M.H. olisi halunnut Karhijärven puolelle uimaan, mutta se oli mahdotonta nyt kun kannas olikin betonivalli. Viimein jouduin ottamaan polkupyörän kantaakseni, koska polku oli supistunut olemattomiin ja eteenpäin pääsi vain roikkumalla betonimuurista. Pian sekin päättyi oveen, josta kylän uimareita lappasi ulos tasaisena virtana. Pääsin vuorollani sisään ja huomasin olevani vankilassa, johon oli tuotu lavialainen M.O. kaverinsa kanssa kärsimään muutaman kuukauden tuomiota. Heillä ei näyttänyt olevan estettä nykyiselle asianlaidalle, vaan istuskelivat rennosti sellinsä takaseinän laverilla. Siinä vaiheessa käsitin miksi isäni ei ollut tarkemmin kertonut määränpäästämme. Olisihan se ollut noloa kertoa, että viemme eväitä vangeille.

Nostin valkokankaan suojaputkeksi muuttuneen polkupyöräni seinää vasten nojolleen. M.O:n kaveri tuli ihastelemaan luullessaan sitä kaukoputkeksi. Sitten isäni ja M.H. ehtivät paikalle, mutta ihmetyksekseni myös Ronsu-koira. M.H. esitteli sen M.O:lle kutsuen sitä Mansuksi. Kummastelin miten Mansu oli päässyt betoniseinän viertä sisälle asti.