Olimme ison seinäkiipeilijöiden ja erävaeltajien muodostaman porukan kanssa kuvaamassa jonkinlaista kauhuelokuvaa Puolan ja Baltian maiden vuorilla (vaikkakin Appalakkien maisemissa). Oli jylhiä näkymiä, kuoriaisten täyttämiä siilin kokoisia naakankalloja ja pelottavia huutoja metsässä. Sitten uni muuttui, kun minulle tultiin tarjoamaan perinteistä balttilaista erikoisuutta. Se oli messingistä valmistettu nyrkin kokoinen möhkäle, jonka yläosaa kiertämällä räikeästi maalattu emalinaama alkoi sopottaa vieraalla kielellä jotain mantraa ja kuin käkikellosta ikään möhkäleen kyljestä ponnahti pitkän varren päässä jokin kuivattu nilviäinen. Se piti sitten hampailla jyystää varresta irti. Maku oli suurin piirtein vain suolainen ja koostumus pyyhekumin ja lihapullan välimaastosta. Kysyin sitten herkkua tarjonneelta äijältä, että miten nilviäisen säilyvyydestä voidaan olla mitenkään varmoja, jos baltit säilyttävät näitä kummallisuuksia rihkamatoreilla, ullakoilla ja ties missä. Äijä vaan kohautti harteitaan ja sanoi, ettei siitä varmoja voida ollakaan.