AMK:n Ruiskadun laboratoriossa häärättiin. Itse olin keskittynyt lähinnä monta vuotta huollossa viipyneen puhelimeni käyttöönottoon, sillä sen käyttöliittymä oli aivan käsittämätön. Muu porukka viritteli työasemia ja instrumentteja. Työkaverini T.N. tuli kyselemään erään muovipussin sisältöä, joka paljastui äänikortiksi - tosin niin suureksi, että siinä oli jopa sisäinen DVD-asema ja kanaverkolla suojattu virtalähde. Äänikortin toiminta riippui kuulemma tietystä numerosta, joka liittyi sisälämpötilaan.

Sitten tajusin, etten millään viitsisi kävellä sateessa lapsuudenkotiini, joten juoksin pääsuunnittelija V.R:n perään käytävään ja huusin häntä pysähtymään. V.R. paineli kuitenkin päättäväisesti eteenpäin ja hävisi aulassa näkyvistäni. AMK olikin ottanut käyttöön uudet ulko-ovet, jotka sulkeutuivat säännöllisin väliajoin estääkseen ihmisiä ajautumasta jonkinlaiseen voimakenttään. Aulaan ehti kanssani papin lipereihin sonnustautunut opettaja, joka kysyi neuvoani kahteen paikkaan tallennettavien tiedostojen luotettavuudesta. Selvitin kurkkuani ja yritin vaikuttaa asiantuntijalta, kun vastasin; "99 prosentin todennäköisyydellä niihin tulee virheitä". Opettaja myönteli itsekin ajatelleensa niin.

Ovet avautuivat ja harpoin parkkipaikalle. V.R:ää ei näkynyt missään, joten taittelin kantamastani retkipatjasta sateensuojan pääni päälle ja lähdin kiertelemään autojen väliin. Paikalla pyöri väkeä todellakin joka lähtöön ja olipa joukossa vähän pelottavaakin sakkia yhteiskunnan laitamilta. Erään naamalle oli liimattu popkornia jonkinlaiseksi heimotunnukseksi. Vastaan tuli vielä talonmies T.A:kin, joka ehdotti että soittelisimmin seuraavana päivänä - vaikka hän itse olettikin, että silloin hänellä vasta rommia olisikin. Kysyin vielä V.R:n perään, mutta häntä ei ollut kuulemma näkynyt, vaikka luultavasti olikin juuri peruuttelemassa mustalla kuplavolkkarilla jossain lähistöllä. Oletin siis löytäväni hänet, joten lähdin etsimään jo kadottamaani retkipatjaa.

Kurkkasin naapurirakennuksen kellariin, joka olikin melkein luola. Siellä asusti primitiivinen perhe, jonka naamataulut muistuttivat latinalaisamerikkalaisia voodoo-maskeja. Silmien ja suun ympärillä oli mozzarellajuustosta muodostetut kehät, jotka saivat heidät muistuttamaan pizzaa. Heidän törkyisellä pöydällään oli ruokaa, joita he itse muistuttivat. Perheen pää tuijotti mozzarellansa keskeltä jotenkin alistuneesti. Lähdin kiireesti pois joutuakseni väistämään vielä primitiivisempää oliota, joka oli enää kanan kokoinen ja oikeastaan sen näköinenkin. Joku jengiläinen ehti edelleni ja kiskaisi oliosta kappaleita. Pelästyin ja lisäsin vauhtia.

Pääsin ulos ja päätin soittaa V.R:lle, mutta onnistuin ilmeisesti poistamaan hänen numeronsa. Puhelin oli sen verran outo. Kävelin lamaantuneena kävelysillalle katselemaan vielä kerran parkkipaikalle, mutta ainoa mitä näin, oli joku epätoivoinen ihmishahmo, joka hyppäsi sillalta ja huusi päätyvänsä istuimelle numero 311.